Masto

Raahe oli 1850-luvulla  Suomen suurin laivanvarustajakaupunki. Eniten laivoja rakennettiin Varvissa, sillä rannassa oli parhaimmillaan viisi varvia eli laivaveistämöä. Yhden laivan rakentamiseen on mennyt kolmeltakymmeneltä mieheltä kaksi vuotta.  Maailman merillä on seilannut kaikkiaan yli sata Varvissa rakennettua laivaa. Siksipä kyläyhdistyksen mielestä juuri Varvinranta on oikea paikka kunnioittaa laivanrakentajien tekemää työtä.

Vuoden 2021 aikana Varvinrantaan on rakennettu 20 metriä korkea masto laivanrakentajien muistoksi. Mallina on ollut Fredrik Soveliuksen kauppahuoneen rakennuttaman Ahto-nimisen prikin 30 metriä korkea keulamasto vuodelta 1866. Laiva oli raahelaisten omistuksessa 30 vuotta. Masto on pystytetty samalle paikalle, missä Ahto on aikoinaan rakennettu. Maston juurella info-taulussa on lisää tietoja Ahto-laivasta.

Muistomerkin suunnitteluun, valmistamiseen ja asentamiseen on osallistunut monia yhteistyötahoja, mm. Raahen kaupunki, Raahen Energia Oy, Miilukangas Oy ja Soveliuksen apurahasäätiö. Masto on suunniteltu kestämään 30 vuotta. Se on myös valaistu: valot syttyvät yhtä aikaa katuvalojen kanssa.

Toivomme, että masto tuo tuulahduksen Raahen suuruuden ajalta, jolloin Varvissa kuului jatkuva kirveiden kalske ja laivanlykkäjäisissä oli enemmän väkeä kuin konsanaan venetsialaisissa.

Soopankokit, reipslaakarit ja seelinompelijat jäävät vielä odottamaan omaa muistomerkkiään.

Tarkempaa tietoa Raahen laivanvarustuksen historiasta voit lukea kansanedustaja Hanna-Leena Mattilan puheesta, jonka hän piti maston vihkiäistilaisuudessa 21.8.2021.

Ohessa Hanna-Leena Mattilan puhe:

”Lyyäänkö laiva?”
”Lyyään vaan!”

Arvoisat talkoolaiset, hengellisen ja maallisen vallan edustajat ja muu juhlayleisö!

Näin yksinkertaisilla puheilla alkoivat valmistelut purjelaivan rakentamiseksi. Laivanvarustajat eli komerssit tapasivat käyskennellä nykyisen Pekkatorin, aikaisemalla nimellä Isontorin alueella, joka 1800 -luvulla oli Raahen hallinnollisen ja kaupallisen elämän keskus. Kun miehet olivat puheensa päätteeksi paiskanneet kättä, ryhdyttiin tuumasta toimeen.

Laivoja rakennettiin varveissa, joksi puualusten rakentamistelakoita kutsuttiin. Raahen ensimmäinen varvi on sijainnut nykyisen Pikkulahden maisemissa, mutterikioskista museolle päin. Aluetta kutsuttiin vielä 1800-luvulla Rikhardin rannaksi. Kaupunginlahden mataloituessa isompien alusten pääsy rantaan ja pois merelle vaikeutui, joten uusi syvärantaisempi telakka-alue oli löydettävä ja sellaiseksi osoittautui tämä nykyinen Varvin ranta.

Raahen kaupungin perustaminen juurtaa merenkulkuun, laivanrakentamiseen ja ulkomaan kauppaan. Aivan kaupungin alkuajoista lähtien aina 1800-luvun loppupuolelle kaupungissa rakennettiin satoja laivoja. Vilkkainta rakentaminen oli 1850-1870- luvuilla, jolloin vuodessa saattoi valmistua kahdeksankin laivaa. Tavallista oli kuitenkin yksi laiva varvia kohden. Täällä Varvissa telakoita oli parhaimmillaan viisi, joissa kaikissa rakennettiin aluksia samanaikaisesti.

Laivan rakentaminen alkoi syksyllä. Vain sydäntalven aika oli hiljaista, kunnes keväällä työ jatkui. Laivan rakentaminen vaati paljon työvoimaa. Kirvesmiehiä oli toistakymmentä ahkeroimassa kummallakin kyljellä alusta. Jotta koko laiva saatiin purjehduskelpoiseksi, tarvittiin erilaisiin töihin muun muassa seppiä, pasan lämmittäjiä, köydenpunojia ja purjeenompelijoita. Purjelaivojen tekeminen työllisti laillaan koko kaupungin.

Jo viikkoja ennen aluksen vesille laskua naiset keittivät luista ja läskistä lipeän avulla soopaa, jota tarvittiin isot määrät kölin alla olevien tukipuiden liukastamiseen. Juhannuksen aikoihin alkoi yleensä olemaan niin valmista, että laivan vesille laskeminen oli ajankohtaista.

Vesille laskeminen olikin tarkkaa työtä, sillä hyvä laskeutuminen enteili suotuisaa purjehdushistoriaa, huono laskeutuminen epäonnista. Laivapatruuni mittaili meriveden korkeutta hartaasti, kunnes antoi päätöksen suostuisasta ajankohdasta vesille laskulle.

Varustajat ja heidän omaisensa sekä kaupungin arvohenkilöt olivat pukeutuneet juhlaa varten parhaimpiinsa. Täkille otettiin satakunta varustajaperheiden edustajaa ja rakentajia. Kun arveltiin väkeä olevan riittävästi, otettiin aluksesta raput pois. Kaiken ollessa valmista tarjottiin kiiloilla alusta liikkeelle hakkaaville miehille kiilarypyt. Särkyraudoilla särjettiin mutapölkyt, joiden varassa runko lepäsi. Jos alus ei vieläkään liikahtanut, täräytettiin neljän, kuuden miehen voimalla alusta juntalla perään, jolloin hitainkin köli saatiin liikkeelle.

Heti vesille laskun jälkeen tarkastettiin, oliko rungossa vuotoja. Jos oli, joutui timpurijoukko tilkitsemään ne omalla kustannuksellaan. Jos runko oli vedenpitävä, oli seuraavaksi vuorossa mastojen pystyttäminen. Tämä tosin tapahtui vasta, kun vesille laskua oli juhlittu kunnolla ja perusteellisesti.

Aluksen nimi paljastui laivaa lykättäessä, sillä se oli maalattu valmiiksi ahteripeiliin ja peitetty laudalla. Aluksen lipuessa veteen nähtiin myös laivanrakentajien mietteet varustajasta. Mikäli keulaan oli naulattu vasta, merkitsi se, ettei miehille oltu tarjottu riittävästi kiilaryyppyjä.

Laivanlykkäjäisjuhlat oli isot ja riemukkaat, eikä niihin ollut naisilla mitään asiaa. Juhlissa syötiin hyvin ja juotiin hyvin. Viinaryypyilllä oli niin merkittävä rooli, että juhlista ei sopinut lähteä kaupunkiin selvin päin. Joissakin juhlissa oli Ruonansillalla vahti, joka palautti liian selväpäisen juhlija takaisin kemuihin sanoilla: ”Mee ja juo ittes päihin ja tuusitte takaisin!”

Juhlapaikkana oli varvin työpirtti. Ulkona pistäytyessä voitiin vesillä kelluvaa köliä samalla ihailla ja kehua hyvää vesille laskua. Naisten ilona oli rynnätä veteen kiulujen ja ämpäreiden kanssa keräämään soopaa niin paljon kuin pystyi sen jälkeen, kun laiva oli saatu vesille. Soopaa käytettiin sitten puhdistusaineena kotiaskareissa.

Hyvät kuulijat!

Onhan Varvin alue ollut myös maailmanhistorian tapahtumiin liittyvien lonkeroiden vaikutusalueena.

Varvin ja Raahen historian dramaattisimpia hetkiä koettiin vuonna 1854 toukokuun 30. päivä, kun Krimin sodan eli Itämaisen sodan eli Oolannin sodan melskeet ulottuivat aina tänne Perämeren pohjukkaan asti.

Suomi kuului tuolloin Venäjän keisarikuntaan, joka kävi sotaa Englantia ja Ranskaa vastaan. Englantilaiset olivat saapuneet jo aamusella Taskun saaren taakse ja tieto vihollisen läheisyydestä aiheutti kaupungissa maailmanlopun kaltaisen meiningin. Porvarit lastasivat aarteitaan rattaille, jotka suunnattiin ympäröivälle maaseudulle turvaan. Kiireisimmät antoivat arvoesineensä ja raha-arkkunsa kenen tahansa turvaan kyydittäväksi, jopa niin turvaan, etteivät koskaan saaneet omistuksiaan takaisin, kun hätätila oli ohitse.

Näky on varmasti ollut pelottava ja uhkaava, kun englantilaisten lukuisat veneet ovat soutaneet tähän Varvin rantaan. Lupia kyselemättä tuikattiin ensimmäisenä tuleen telakalla korjattavana ollut priki Kaleva. Sen jälkeen tulen ruuaksi joutuivat muut keskeneräiset sekä valmiit satamassa olevat alukset, fregatit, prikit, kuunarit, jähdit. Kaikkiaan 15 alusta. Seuraavaksi tuhottiin lankku- ja laivatarvevarastot, työpajat ja pirtit. Tuhansia tynnyreitä tervaa ja pikeä valui palavana laavavanana kohti merta.

Raahelaiset katsoivat hävitystä matkan päässä itku kurkussa ja voimattomina. Vastarintaa ei juurikaan tehty, niin pelottavan ylivoimaisesti ja määrätietoisesti vihollinen teki hävitystyötään. Laivanvarustaja Johan Montin yritti rähistä englantilaiselle tulimestarille, mutta luopui vastustelustaan, kun englantilaiset halusivat ottaa hänet mukaan laivoillensa.

Siinä vaiheessa kun englantilaiset lähtivät kohti kaupunkia ja pysähtyivät nykyisen Kruununmakasiinin vieressä sijainneen hirsisen kruununmakasiinin kohdalle sytyttääkseen senkin tuleen, oli vanha merimies Juho Puskala astunut esiin ja taivutellut unohtuneella englannin kielellään osoittamaan armoa, sillä makasiinissa sijannut vilja oli Lapin köyhän kansan viljaa. Viljan tuhoaminen olisi tarkoittanut kylvämättömiä peltoja tulevana kesänä ja ruuan puutetta.

Helpotus oli epäilemättä suunnaton, kun vihollinen päätti jatkaa matkaansa kohti Oulua. Pikkuinen Raahe oli hälytysvalmiudessa vielä pari päivää, kunnes nähtiin englantilaisten olevan paluumatkalla kohti etelää. Kirkontornista nähtiin, että Raahe ohitettiin merellä matkojen päässä.

Raahessa aiheutetut vahingot olivat rahallisesti Suomen suurimmat, mitä Krimin sodan aikana tapahtui. Onni onnettomuudessa oli kuitenkin se, että osa englantilaisten polttamista laivoista oli englantilaisten laivanvarustajien itsensä tilaamia ja jo maksamia, joten omiansa polttivat.

Oli englantilaisten käynnistä myös sellainen seuraus, joka näkyy tänä päivänäkin maisemassamme. Kun englantilaiset kveekarit saivat kuulla maamiestensä tekemästä brutaalista hävitysretkestä Raaheen, keräsivät he sievoisen summan rahaa ja lähettivät sen tänne hyvitykseksi. Noilla rahoilla rakennettiin kaksi kilometriä pitkä tie, joka alkoi entisen camping-alueen tienoolta jatkuen viivasuorana tienä, nykyisenä pyörätienä kohti Ilolinnaa. 1800-luvun lopulla rakennettu Raahen seminaari katkaisi tämän tien.

Tunnusomaista Raahen laivanrakennukselle ja merenkululle olivat niiden jatkuminen senkin jälkeen, kun ne hiljenivät muissa Pohjanlahden kaupungeissa Raumaa lukuunottamatta. Laivanrakennus loppui useimmissa kaupungeissa vuoden 1874 jälkeen. Venäjän ja Turkin sodan aiheuttama pitkällinen yleiseurooppalainen lama, reittien ja satamien jatkuva mataloituminen sekä kilpailevan rautatien yltäminen yhä pohjoisemmaksi heijastuivat veistämöiden hiljentymisenä. Aikakauden viimeiset laivat rakennettiin Raahessa vuosina 1875-76. Aivan viimeiset uudisrakennukset tapahtuivat ensimmäisen maailmansodan jälkeen, kun pari puista purjelaivaa laskettiin Raahen varvissa vesille.

Arvoisa juhlaväki!

Talkooväki on Matti Laurilan johdolla tehnyt kulttuurihistoriallisesti arvokasta työtä pystyttäessään maston tänne Varvin rantaan. Masto on upea muistomerkki purjelaivarakentajien ammattiylpeydestä ja purjelaiva-aikakauden merkityksestä kaupungillemme leivän tuojana niin rikkaalle porvarille kuin vaatimattomalle merimiestyöläistölle. Mastojen haalaaminen kaukaa sisämaasta ja Itä-Suomen korvista saakka olisikin oma lukunsa. Ehkä seuraavaksi voisi harkita muutaman kivitolpan asentamista joihinkin Vanhan Raahen kadunkulmauksiin, muistuttamaan osaltaan mastojen kuljettamisesta läpi kaupungin niin, ettei pitkä masto viistä talon kulmaa käännyttäessä.

Omasta puolesta haluan kiittää ykkösmiestä, Matti Laurilaa ja tietenkin koko talkooväkeä, jotka olette ponnistelleet mastohankkeen hyväksi. Mastosta tulee upea jatko Varvin maisemapolulle, jonka informaatiotaulut Raahen merenkulunhistoriasta ovat niin ikään kylähdistyksen aikaan saamia.
Entisenä historian opettajana iloitsen etukäteen siitä, kuinka masto kasvattaa lastemme ja nuortemme kotiseututietoisuutta mitä konkreettisimmalla tavalla.